Amfibiolaskuoperaatioissa laskeutumisalukset ovat ainutlaatuinen voimavara.
Anatolian niemimaan ja Balkanin niemimaan välissä sijaitseva Dardanellien salmi on Mustanmeren rannikkomaiden ainoa merireitti. Ensimmäisen maailmansodan aikana täällä käytiin kuuluisa Gallipoli-kampanja. Liittoutuneiden joukot, pääasiassa brittiläiset ja ranskalaiset, yrittivät nopeaa rantahyökkäystä. Koska erityisiä maihinnousuveneitä ei ollut vielä kehitetty, sotilaat saattoivat laskeutumisaluksensa ankkuroimisen jälkeen luottaa vain väliaikaisiin proomuihin hyökätäkseen rantaan. Rannikon tykistötulituksen alla liittoutuneiden joukot kärsivät raskaita tappioita.
Sodan kiihtyessä Iso-Britannia tajusi nopeasti maihinnousualusten tärkeyden ja muutti kiireellisesti erää matalia{0}}syvennyksiä moottoroituja proomuja, jotka oli varustettu laskeutumissillalla ja panssarisilla. Vaikka nämä proomut eivät muuttaneet kampanjan lopputulosta, alukset, jotka vastaavat laivakuljetuksesta-rantaan-, alkoivat herättää eri armeijoiden huomion.
Myöhemmin Iso-Britannia oli edelläkävijä moottoroitujen proomujen modifioinnissa, leventämällä runkoa ja lisäämällä kansia parantaakseen maihinnousualusten matalassa{0}}vedessä olevia toimintakykyjä, mikä johti X-Lighter-laskualuksen kehittämiseen. Myöhemmin Yhdysvallat otti inspiraationsa X-Lighter-laskeutumisaluksesta ja otti käyttöön suuren peräaukon ja saranoidut luukut parantaakseen edelleen laskeutumisaluksen suojausta ja kantokykyä. Sen kupolin{5}}muotoiset luukut maalattiin mustaksi, ja se sai nimen "Kuoriainen".
"Beetle"-laskualus paljasti kuitenkin käytön aikana ongelmia, kuten huonon sopeutumiskyvyn ankariin meriolosuhteisiin, liiallisen moottoritilan ja veden kertymisen luukkuihin. Toisen maailmansodan aikana, Tyynenmeren sodan puhjettua, "Beetle"-laskualukset haaksirikkoutuivat usein amfibiooperaatioissa, mikä teki rungon muuttamisesta kiireellisen välttämättömyyden.
Yhdysvalloissa Higgins Shipyardin laivasuunnittelija sisällytti laskeutumisalukseen kaksisuuntaiset peräsimet ja puoli{0}}piilopotkurin kehittäen LCVP-laskualusta. Tässä laskeutumisaluksessa käytettiin useita vedenalaisia propulsiojärjestelmiä ja tarkkuusohjausjärjestelmää, mikä paransi merkittävästi sen navigointivakautta. Lisäksi hän integroi henkilöstön ja ajoneuvojen laskeutumisalusten toiminnot ottamalla käyttöön tasaisen rungon, jonka ansiosta LCVP pystyi suorittamaan moniaaltoisia, erittäin tehokkaita amfibiolaskuoperaatioita. Juuri näiden etujen ansiosta LCVP:n maihinnousualukset murtautuivat useiden puolustuslinjojen läpi Normandian maihinnousun aikana ja toimittivat kymmeniä tuhansia sotilaita rannoille.
Toisen maailmansodan jälkeen voitto ei sokaissut voittoa. Amfibiolaskuoperaatioiden valtavat uhrit muistuttivat jatkuvasti siitä, että uppouma-tyyppiset laskeutumisalukset eivät sovellu useimmille rannoille, ja maihinnousussa olevat sotilaat saisivat silti vammoja ja kuoleman amfibioristeyksissä ja rantamaihinnousuissa. Maan-alusten ja{4}}alusten välisen integroinnin parantaminen ja uhrien vähentäminen nousi laivastoille maailmanlaajuisesti huolenaiheeksi.
Vuonna 1959 brittiläinen lentäjä Cockerell ylitti Englannin kanaalin Euroopan merialueella hieman yli kahdessa tunnissa itsekehitetyllä ilmatyynyaluksella. Verrattuna aikalaisiin laskeutumisaluksiin, ilmatyynyaluksissa oli etuja, kuten suurempi nopeus, suurempi kantokyky ja laajempi soveltuvuus laskeutumisympäristöihin.
Tutkijat tunnistivat nopeasti ilmatyynyalusten laskeutumispotentiaalin. 1960-luvulta lähtien Iso-Britannia on kehittänyt BH-7-ilmatyynyaluksia, Neuvostoliiton Almaz Central Design Bureau kehitti Swan-luokan ilmatyynyaluksen ja yhdysvaltalainen Texstrand Marine Systems lanseerasi LCAC-ilmatyynyaluksen, joka aloitti "ilmatyynyalusten aikakauden" laskeutumisaluksissa.
